Nyt mulla oikeasti tekee mieli sanoa, että voi perkele! Kolmenkympin kriisinkö se tähän vielä pukkas. Lasta olen halunnu jo pitemmän aikaa, mutta haave taitaa olla saavuttamattomissa. Miksi mun unelmat tuntuu vaan lipuvan koko ajan kauemmaksi? Haluaisin normaalin elämän, perheen ja normaalia kotiarkea. Haluaisin oman kodin ja sinne 
ehjän ja onnellisen perheen. En halua tällaista elämää, jossa työ ja 'elämä' on eri paikoissa. 

Ei jaksa enää mitään tyhjänpäivästä sähellystä, tuntuu kuin elämä olis ihan hakoteillä.En halua epävarmaa elämää. Ja sellainen elämä mulla nyt on, sellainen mitä en halunnut. Elämä, jossa ei ole tietoa tulevaisuudesta millään saralla. Sellainen, jossa ei voi edes haaveilla tai toivoa mitään, kun ei halua herättää turhia toiveita itelleen. Välissä olen yrittäny jo suojella itteäni ja aatella, että en minä sitä perhettä tule enää varmaan 
saamaankaan, mutta en halua suostua uskomaan sitä. Miksi sellaisille ihmisille suodaan lapsia, jotka eivät sitä lahjaa arvosta?
 
Voi perkele..